Ensimmäisenä pääsiäispäivänä 90 vuotta täyttänyt Elli Paananen ei murehdi mennyttä eikä vaivaa päätänsä tulevalla. Hän nauttii elämästä, kun hoksottimet pelaavat ja kunto on niin hyvä, että kotona asuminen onnistuu.

Elli syntyi Kinnulan Marjoniemessä Perhontien varressa. Synnyinpaikka on vielä suvun hallussa.

Kohtalo puuttui peliin, kun Gutzeitin työnjohtaja Uuno Paananen oli Marjoniemessä kortteeria. Kävi kuin usein käy. Nuoret tapasivat riihenpuinnin yhteydessä, rakastuivat, kihlautuivat ja menivät naimisiin heinäkuussa 1939.

— Naimisiinmenon jälkeen me muutettiin Kannonkoskelle yhtiön taloon Palomäkeen. Syksyllä alkoi talvisota ja minä jäin yksin sinne suureen, harmaaseen tupaan.

Elli muistaa, miten sotaan lähtevät pojat lohduttelivat nuoria vaimojaan ja morsiamiaan, sanomalla, että ei kannata itkeä, ei siellä mene kuin pari viikkoa. Kukaan ei arvannut, että edessä oli pisimmillään viiden vuoden taistelujen tie, joka jäi monelle viimeiseksi.

Elli sinnitteli sotatalven kotona yksin kahden lehmän kanssa. Kova pakkastalvi kuivatti kaivot. Vesi oli tehtävä lumesta.

— Puutkin piti hakata. Ikkään ei ollut tarvinnut kirvestä käyttää, kun Marjoniemessä pappa teki puut. Mutta kaikkeen oppii. Piti vaan olla sisukas. Mies kirjoitti sieltä, että koeta jotenkin pärjätä. Jos täältä hengissä selvitään, niin sittenhän se elämä jatkuu.

Uuno haavoittui talvisodassa jalkateräänsä. Jatkosodassa hän ei enää joutunut rintamalle, vaan toimi kouluttajana ja sittemmin kirjurina Viipurin ympäristön sotilashallintopiirin esikunnassa, Elli kertoo.

— Minä oon semmonen myrkkytummu, Elli Paananen sanoo ja ottaa päivälääkkeensä.